Kaarinan RataUltraa..... 🐞

                     Kaarinan RataUltra oli neljäs ultramatka omien juoksujeni joukossa. Olin tyytyväinen sillä hetkellä kun kiinnitin numeroa vyölle ja lähdin astelemaan starttialueelle. Jalkavammaa ja pientä  sairastelua oli kulkenut matkassa viime syksystä tähän kevääseen. Olin ehkä enemmän täpinöissäni kuin koskaan aikaisemmin ja silti epävarmuus jyskytti taka-alalla.

                          Kisa aamuna tunnustelin olotilaani ja totesin etten ole terävimmilläni eikä päivän vire ole sellainen mitä olisin toivonut. Tämän sain huomata matkan aikana juostessani 6 tunnin rataultraa.

                        Kevään ensimmäiset lämpimät kelit yllättivät pari viikkoa ennen kisaa ja tämä sekä siitepölyt vaikuttivat  siihen että jouduin titrailemaan astmalääkkeeni ja sain sen kyllä ihan ok tasolle ennen kisan alkua. Töissä vallinnut  stressaava kausi vaikutti myös palautumiseeni ja huomasin tämän viimeisten viikkojen aikana. Kevyen  jakson otin niin kevyesti kuin vain voin. Kisapäivän aamuna oma arvio vireelle oli se että lähden matkaan hyvän - tyydyttävän välimaastosta.

Oltaisiin hyvin keretty ajamaan autolla Kaarinaan kisapäivänäkin sillä starttini oli vasta klo 14.00. Minusta on kuitenkin aina kivempi olla kisapaikalla jo hyvissä ajoin ja saa rauhoittua, ei ole viime hetken häsää varusteiden ym. kanssa. Varsinkin pitkien kisojen ollessa edessä, pyrin yöpymään lähellä kisapaikkaa.  Se on mielestäni kuin irtiotto arjesta ja ihan kuin olisi pienellä minilomalla. 

Aika usein lähden yksin kisamatkalle mutta nyt pyysin että mieheni lähtisi mukaan. Hänellä sattui olemaan sellaiset työvuorot että reissu onnistui. Edellisen kerran hän oli huoltojoukoissa  2018 kun juoksin Ylläksellä 37km polkukisan. Silloin mökkeiltiin Ranualla ja se meni vähän niin kuin "samalla".

Perjantai iltana asetuttiin Kaarinan keskustassa sijaitsevaan Kivitaskuun. Kiva pieni hotelli ihan kisapaikan läheisyydessä. 

Ovikoodilla päästiin sisään ja kaikenmaailman kantamukset pihalla nauratti kun mietin että mitä ihmeen tavaraan meillä onkaan mukana tämän yhden yön vierailun varalla. Kassit rempallaan tuntui että jännitys sen kuin vain nousi. 

Tosin olin ottanut varusteita mukaan aikamoisen määrän. Mielummin niin kuin se että sitten kisapäivänä huomaat että jotain puuttuu. Muistan sen kun osallistuin yhdelle Helsinki City Marathonille, juoksukenkiä vaihtaessa huomasin että pohjalliset on jäänyt kotiin. Oli ihan hullua lähteä matkaan ilman niitä ja muistan miltä tuntui kun keskeytin matkan 30 km:n kohdalla jalat kipeinä ja istuin autossa joka palautti                                                                                                             keskeyttäneitä  maalialueelle.

              

                    Illalla sitten tein vielä ihan kevyen veryttely lenkin parilla lyhyellä avaavalla vedolla. Fiilis oli hieno ja leppoisa, juoksin suoraa pätkää,  edestakaisin ja huomasin miten kovin aurinko lämmitti. Sää tiedotuksen +16 astetta tuntui kyllä ihan helteiseltä ja mustat trikoot imivät kaiken kuumuuden. Onneksi oli sentään lyhyt hihainen paita päällä. Tuuli pöllytti niin katupölyn kuin siitepölynkin sekaisin ja hotellille palattuani huomasin miten  ääni oli taas käheänä. Illan aikana sitten sisätiloissa se hellitti mukavasti. 

 

                                  Kisa aamuna heräsin melko mukavasti nukutun yön jälkeen. Aamupalalle kömpiessä tunsin miten kivasti jännitys kiusasi. Joka kerta sama juttu. Ruokahalu pois, oikeastaan koko edeltävän viikon. Olin pakottanut itseni syömään karkkia ja tankkaamaan Maltolla , silti tuntui etteivät nekään mene alas. Olin nesteyttänyt koko viikon ja tuntui kuin olisin ollut aalloilla kelluva tynnyri. Olin ylitankannut. Olo ei ollut kevyt. Söin kuitenkin ihan normaalin aamiaisen mitään lisäämättä tai pois jättämättä. Enää on turha tehdä mitään muuta kuin välttää ylilyönnit. Olisi pitänyt olla tarkempi tankkauksen kanssa mutta tuo viikon kestävä ruokahaluttomuus sotkee herkästi kaiken. Ehkä pääsen siitä joskus yli. 

                                Aamupalalla vaihdetiin Maaritin kanssa juoksukuulumisia ja itse kisa alkoi tuntumaan aina vain todellisemmalta. Joka tapauksessa sen hetkiset tunnetilat ovat niitä joita kaipaan. On kivaa olla siinä tilassa jossa ei tiedä kuinka tulee käymään, selviänkö, pärjäänkö vai joudunko pettymään, nöyrtymään. Uteliaisuus pakottaa katsomaan miten käy. 

                                 Ensimmäiset ultramatkani olin juossut maastossa ja poluilla. Muistan miten aina ajattelin kuinka helppoa varmaan radalla juoksu on.  Nyt muutamat kisat ja pitkät harjoitukset radalla juosseena kumoan tuon luuloni. Itse koen että radalla juokseminen toisaaltaan on rankempaa kuin maastossa. Radalla ei tule maaston vaihtelua jossa lihaksistoni  saa erilaista ärsykettä ja kroppani tietyt osat saavat palauttavaa lepoa aina vuorotellen. Luulen että maastossa  matka vain taittuu vaikka siellä olenkin paljon hitaampi. Tämä on siis vain minun kokemukseni juoksualustojen eroista. 

                           Noin yhden aikaan lauantaina kävelin kisatoimistolle noutamaan numeroni. Sää oli puolipilvinen, asteita noin +10. Katselin kaukaa kun aamulla klo 8.00 juoksunsa aloittaneet 6 tunnin ja 12 tunnin juoksijat kiersivät rataa. Kohta olisin siellä minäkin. Ja voihan wau mikä innostus pomppasi rintaani. Olkoon vire mitä tahansa, kisaan on kiva startata. Kisa alueella viimeinen tunti kului nopeasti. Oli kivaa tavata juoksututtuja ja jutella kuulumisia. Juuri ennen starttia muistan miten Maarit sanoi että tunnin päästä on jo kivaa. Ja näin siinä kävi.

                           Lähdin matkaan  vähän samalla suunnitelmalla kuin maratonille. Ensimmäinen kymppi maltillisesti. Juoksu rullasi kivasti mutta totesin että syke/vahti ei ollut sitä mitä olin alkuun suunnitellut. Mennään sitten sillä mitä tälle päivälle on annettu. Olin taas suunnitellut että tankkaan urheilujuoman aina 20 minuutin välein jonka olin kokenut hyväksi väliksi niin treeneissä kuin helmikuussa juostulla APK-Hallimaratonin puolikkaallakin. Ratajuoksussa minun pitää vähän miettiä juomien väli, tankkausmahdollisuus kun on joka kierroksella. Sen opin toissa syksyn Joensuun Night Runin 12 h kisassa jossa oma juomaväli jäi aivan turhan pitkäksi. Tein itsekseni sellaisen hoitsun nestelaskun ja se on ollut minulle sopiva. Tämän laskukaavan mukaan nautin nestettä n. 1800 ml /6h + geelin jälkeen ottamani pieni hörppy nostaa nestemäärän lähelle 2000 ml:ä. Toki jos sää olisi ollut toisenlainen olisin muuttanut suunnitelmaani. 

                               Ensimmäisen tunnin aikana olin juossut n. 8.94 km. Se oli itselleni melko hyvää suoritusta. Kymmenen kilometrin kohdalla lähdin hieman kiihdyttämään . Toinen ja neljäs tunti olivat koko kisan  nopeimmat juoksuvauhdit. Juoksin radalla 5 ja juoksu oli rullaavaa ja ponnekasta. Ulkopuolinen voisi nähdä että tuohan juoksee vain mutta koko ajan sitä tekee päällä suunnitelmaan ja tarkkailua, ehkä juuri tästä johtuen kuusi tuntia kuluu kuin hujauksessa. Se että laskee juomavälin, huomio milloin energia geelin ottaa ja mitä muuta voin tehdä ettei juoksu aivan puuduta kun puuttuu maaston antama vaihtelu ja maisemat. 

                       Koko juoksun ajan tein pientä rytmin vaihtoa ja pyrin tällä ennalta ehkäisemään lihaksiston yksitoikkoista väsymistä. Aina sillä kierroksella mille urheilujuoman tankkaus osui kiihdytin koko kierroksen vauhtia jotta pysyisin keskimäärin samassa vauhdissa kuin sellainen kierros missä ei pysähdystä tule. Geelin otin puolen tunnin välein vyölaukusta melkein lennossa. 

                       Juoksusuuntaa vaihdettiin kolmen tunnin välein ja meillä kuuden tunnin juoksijoilla se luonnollisesti osui kohdalle vain kerran. Se teki hyvää ja jotenkin oli taas uudessa vireessä vaikka juostut tunnit toki jo tuntuivatkin. Kolmen tunnin kohdalla olin juossut 26.65 km. Samalla kun suuntaa vaihdettiin niin huomasin että oman kellon gps alkoi jotenkin edistämään. Näytti juoksuvauhdiksi enemmän mitä tiesin juoksevani. Kello edisti oikeastaan koko loppukisan ja sen toki huomasin myös kierroksia taululta seuraamalla. 

                 Suuntaa oli vaihdettu ja oma kelloni näytti jotain 27 km, tuli huono olo, geelit alkoivat ällöttämään juuri samalla tavalla kuin Joensuussakin pari vuotta sitten. Tiesin että nesteytys oli hyvä. Hikoilin ja pieni karhea suolakerros nousi iholle. Otin ensimmäisen suolakiteen ja imeskelin sitä hiljaa. Olen aina käyttänyt suolakiteitä suolatablettien sijaan. Haluan tuntea suussa suolan maun ja joka kerta huomaan miten se helpottaa ja niin helpotti nytkin. Minulla on aina vyöllä pieni rasia missä on karkeaa merisuolaa. Muutaman kiteen otin vielä kisan loppu puolella ja se riitti hyvin. Geelit jouduin jättämään ja keskityin siihen ettei yhtään urheilujuomaa jää väliin. Tailwind oli erinomainen tälläkin kertaa. 

                          Hetkellinen huono olo meni ohi. Psyykkisesti ärsytti kun oma kello näytti juostua matkaa enemmän mitä tulostaulu näytti. Varsinkin siinä vaiheessa kun maratonin olisi pitänyt olla jo juostuna. Se on sellaista henkistä painia asian kanssa. Pitää vain juosta ja lakata miettimästä sitä mitä pitäisi olla juostuna. Juosta vaan niin kauan kuin aikaa on jäljellä. Maratonin jälkeen myös tuli sellainen ensimmäinen taistelun hetki ja vauhti alkoi hidastumaan. Siinä vaiheessa päätin että muutan vähän rytmiä ja unohdan hidastuneen vauhtini. Aloin juoksemaan aina kahden muovimerkin välin tämän hetkisellä vauhdilla ja aina yhden välin juoksin reippaammin. Tätä tein jonkin aikaa kunnes taas vaihdoin juoksuvauhdin tasaiseen juoksuun. Tämä myös virkisti sillä juoksu painoi kyllä. Vaikka juoksu painoikin niin silti minä nautin. Nautin myös niistä tuskaisista hetkistä jolloin ajattelin että en kyllä enää tällaisiin lähde. Lähden silti. 

                      Viiden tunnin jälkeen alkoi vahvasti tuntumaan siltä että olisin halunnut kävellä enemmän. Olin juossut koko ajan paitsi silloin kun otin urheilujuoman 20 min välein. Huoltopöydältä roskikselle kävelin tarkoituksella pienen pätkän samalla kun join juomani. Laskin kuitenkin että jos nyt siirryn kävelemään en saa tavoitettani 50 km täyteen. Asetin 50 km tavoitteeksi sillä pari vuotta sitten Joensuu Night Runilla kuuden tunnin kohdalla matkaa oli kertynyt 47 km. Minusta tämä tavoite oli oikeinkin realistinen. Parhaassa päivän kunnossa olisin mielestäni pystynyt parempaankin.  

                    Neljänkymmenenkahdeksan kilometrin kohdalla mieheni saapui kisapaikalle. Juoksuni aikana hän oli käynyt sukulaisten luona kylässä ja pyörähtänyt Paraisilla. "meneekö vielä kierros" hän huuteli. En vastannut mitään vaan jatkoin vain matkaani. Naamasta varmasti näki ettei nyt kysellä mitään. 

                Siinä vaiheessa kun sain toimitsijalta puisen kapulan missä oli kisanumeroni nautin ajatuksesta miten vähän enää on jäljellä ja kaikki on mennyt oikeinkin hyvin mutta viisikymppiä ei ole vielä täynnä. Jatkoin juoksua ja ajattelin etten enää katso kierrostaulua lainkaan. Jalka painoi eikä totellut enää niin hyvin vaikka kuinka käskytin. Vauhti oli hidastunut vaikka yritin pitää samaa rytmiä yllä. Enkö oikeasti voinut muistaa miten rankkaa tämä kuitenkin on. Rankkaa ja ihanaa samalla. Se että pystyin ylläpitämään suhteellisen hyvää juoksuasentoa yllä, auttoi minua lopun juoksussa valtavasti. Kiitin joka ikistä voima- ja tekniikkaharjoittelua jotka olin säntillisesti pyrkinyt tekemään harjoitusten aikana. 

         Sitten kuulutettiin; viimeinen minuutti jäljellä. Urakka on lopuillaan. Mitä kaikkea ajattelinkaan tuon minuutin aikana. Siinä vaiheessa kun tiesin lähteneeni viimeiselle kierrokselle, kiihdytin vauhtia ja päätin pitää vauhdin niin kauan kuin pilli viheltää. Tuo minuutti tuntui ikuisuudelta ja yhtäkkiä ajatukseni hyppäsi Juoksukoulun vetotreeneihin. Miten pitkä se minuutti onkaan? Niin kuin en olisi sitä tietänyt. 

Kun pilli soi ja maaliviiva ylittyy, tässä tapauksessa puukapula jää siihen paikkaan missä aika loppuu ja näin saadan mitattua virallinen tulos, kierrokset + metrit kuluvalla kierroksella. Olin niin jäykistynyt juoksuasentooni että alas kyykkääminen palikan tiputtamiseksi oli viimeinen rutistus. Ja kun palikka oli maassa olin saanut sen mielettömän fiiliksen mitä nämä kisat antaa. Ja sen miksi vaan on niin mahtavaa treenata juuri näitä varten. Minusta on ihanaa asettaa itseni kisaamaan kanssani niin kuin olen monta kertaa sanonut. KaRulla kisasin kyllä. Halusin luovuttaa, saavuttaa vähemmän mutta en antanut itselleni periksi, koska halusin päästä tavoitteeseeni. Juoksin todella paljon päällä, kun tuntui raskaimmalta keskityin vain yhteen askeleeseen ja siitä taas seuraavaan. Suljin kaiken ulkopuolisen ja kun kuuliin hevimusaa kaiuttimesta, huomasin miten se ärsytti vaikka hevistä tykkäänkin. Minulle se ei sopinut siihen hetkeen ja onneksi olin ohittanut kaiuttimen melko nopeasti. Oli ihanaa kuulla kannustusta ja kun juoksin viimeisen kierrokseni kiriä, niin voi miten se tuntui antavan voimaa. Olin juossut hyvän tasaisen juoksun. Olin onnistunut vauhdin säätelyssä ja lopulta kisan aikainen tankkauskin sujui loppuun asti  hyvin. Hikoilin loppuun saakka, pienen pieni virtsahädän tunne oli hyvä eikä se ollut millään tavalla häiritsevä. 

Kisan jälkeen join heti palautusjuoman, vettä, mehua, söin sipsiä ja pari patukkaa suklaata ja join pullon cocista. Ja voihan wau miten hyvä olo siitä tuli. Ruokailu tämän päälle hieman myöhemmin. Ei mitään vaivoja missään, ei rakkoja varpaissa. Ainut oli se että kun jäin paikalleni niin se jäykisti. 

                       On aika hauskaa verrata kuvaa startista ja maalista. Tunnetila on jotain sellaista mihin en voi päästä millään muulla tavalla kuin juoksemalla. Jos vain voisin kertoa millainen se on niin huutaisin sen maailmaan. Se on jotain niin ainutlaatuista juuri sillä hetkellä, vaikka jo usein koettu mutta silti tosiaan niin hirvittävän ainutlaatuinen. Alkuun sitä ihanaa riemua ja maalissa se mieletön raukeus. Olin antanut jotain itselleni, ihan vain mulle itelle. Tässä samassa  muistin pätkän Saint Paulin katedraalin seinälle  v.1692 kirjoitetusta :

" ....jos vertaat itseäsi muihin, niin älä tule turhamaiseksi tai katkeraksi, sillä aina on ja tulee olemaan suurempia ja pienempiä persoonia kuin sinä. Iloitse suorituksistasi samoin kuin suunnitelmistasi... "

On ihanaa että voin tässä kaikessa arjessa olla kaverit juoksuni kanssa. Ja jos juoksuni nyt loppuisivat voin jälleen kerran sanoa että se on antanut minulle ihan valtavasti. Juostaan niin kauan kuin saa ja voi. Tässä iässä pitää olla tyytyväinen jokaisesta terveestä päivästä ja nauttia kun askel vielä irtoaa alustastaan. Juoksuvalmentaja Pasi Päällysaho tekee minulle niin hyvin sopivan harjoitusohjelman ja luotan täysin hänen ohjaukseen.  Olen myös panostanut kehonhuoltoon enemmän kuin aikaisemmin. Viime elokuusta olen käynyt säännöllisesti neljän viikon välein Urheiluhieroja Pekka Tynin vastaanotolla. Huomaan miten kireydet ovat helpottaneet ja palautuminen parantunut. Viime maanantaina kävin RataUltran jälkeen hänen käsittelyssään  ja tiistaina olo oli juuri sellainen ihanan ilmava ja kevyt, ihan valmis vaikka juoksemaan. Juoksemaan en kyllä vielä lähde. Kunnioitan lepoviikon ja siirryn juoksuun vasta siinä vaiheessa kun se harjoitusohjelmaan on kirjoitettu. 

Näin siinä sitten kävi.  Tulos 50.653 km. Voi miten kivaa minulla oli. Olen leijaillut siinä kivassa koko viikon. Olen ollut niin innoissani etten ole edes kyennyt kirjaa lukemaan, enkä edes tätä blogipäiväkirjaani kirjoittamaan. Olen sulatellut ja tunnustellut, muistellut hetkiä kympin, kahdenkympin, kolmenkympin, neljänkympin ja viidenkympin kohdilta. Omia etappejani joita jo talvella matolla juostessani mielessäni harjoittelin. 

 

Kiitos Finnish Marathon Runners / UltraFinn hyvin järjestetystä kisasta. Ensi vuonna juostaan taas. 

📷Eksu ja yksi selfie 

...Lennä lennä Kesäkerttu....  rataultralta seuraavaan maratoniin....  🐞