Kesäkerttu...Juoksijaksi...

    Sisälläni elää pieni tanssija koko loppu elämän, onneksi juoksu on parhaimmillaan kuin tanssia. Vertaan usein saamaani juoksukokemusta tanssiin ja tarkoitan sillä sitä miten upee fiilis on silloin kun juoksu sujuu hyvin, se on kevyttä, ilmavaa ja ihanan rytmikästä, samalla tuntee liitävän tilassa pehmein askelin.   Tänä kesänä palasin pitkästä pitkästä aikaa takaisin tanssisalille, jazztanssin askelluksiin.  Vaikka olenkin tanssinut lapsesta asti, aina jollain lailla, oli edellisestä jazztanssi tunnista vuosivuosivuosivuosikausia aikaa.   Aloitin aikanaan klassisella baletilla mutta jazztanssi oli se mikä vei minut mukanaan. Ihanat askelsarjat, piruetit ja hypyt yhdistettyinä rytmikkääseen musiikkiin olivat aivan upeita.  Tunne oli hyvin lähellä juoksun flowta. Juoksu on mulle rytmikästä tanssia.    Tanssiin tuli kohdallani vuosien taukoja aina elämän tilanteen mukaan. Löysin kuitenkin aina toisinaan itseni aikuisbalettitunneilta, zumbaamassa tai latinomixin

Juoksutreenin jälkeinen wau fiilis saa mut monesti villiintymään hetkessä volttiin trampalla, käsillä seisontaan tai painimaan painijapoikani kanssa nurmikolla, silmät ja korvat täynnä ruohoa. Sydän kuitenkin hukkuu riemuun ja hulluuteen, nauraa ääneen rintalastan vasenta puolta.  📷mikael kerttunen Minä hymyilen ja nautin äskeisestä. Muistan mielessäni hetkeä kun keräilin vielä kamppeitani. Mietin, mitähän laittais päälle, onkohan siellä kuuma, paahdunko. Jos sataa, onko sadevesi ihollani kylmää vai onko siinä kesän lämpöä, edes yhtään.  Juoksuliivi on pakko ottaa mukaan, otan vettä ja taskuun kipon Ranille. Se lotraa muuten kaikki kuralätäköt. Juotan sen vaikka kympin jälkeen. Se on intoa täynnä kun otan sen mukaan. Helteet vähän hellitti ja se nauttii, tietää kun astun valjaat kädessä pihaan... häntä heiluu ja kohta mennään.  Tänään laitan kyllä geeteekakstonniset. Ne on niin ihanan pehmeet, ihan kuin juoksis assulla polkua. Lippaa enkä lätsää ainakaan, menkö