Kesäkerttu...Juoksijaksi...🐞

Kolme viikkoa sitten tapahtunut takareiden revähdys pohdituttaa edelleen ja sitä miettii asioiden merkitystä omaan itseen. Ajatella miten hassua, miettiessäni pystynkö enää koskaan juoksemaan, ensimmäinen ajatus oli... mulla ei ole enää mitään.  Niin juuri, eikö olekin naurettavaa mutta niin sitä vaan voi kokea. Ehkä se on ensi järkytys jonka jälkeen vasta osaa pysähtyä ajattelemaan ja lopputulos oli se, etten vain halua vielä muuttua, anna sen muutoksen tulla vasta joskus myöhemmin, ei ihan vielä, tahtoisin vielä edes hetken juosta ja nauttia siitä mitä juoksu minulle merkitsee, myöhemmin sitten, joohan?  Minä sain juosta.  Vietin loma viikkoa ja siihen laaditut suunnitelmat hieman muuttuivat tapahtuneen vuoksi. Olin suunnitellut ennen tapaturmaa että lomalla kävisin yhtenä päivänä juoksemassa Hesassa vanhat asuin alueeni, kävisin muistelemassa miten tyttäreni kanssa käveltiin jäänmurtajille ja minä luin niiden hassuja nimiä ääneen.  En uskaltanut lähteä matkaan, en yhtään

Nyt ehkä ollaan jo vamman paremmalla puolella vaikka alkumetreillä ehkä kuitenkin. Kaksi viikkoa sitten sattunut  tapaturma on saanut hidastamaan vauhtia mutta ei kuitenkaan sammuttanut  intoa ja paloa. Henkinen isku kuitenkin, malttamaton joutuu nyt malttamaan.  Takareiden revähtäessä harmitti eniten se että olin sillä hetkellä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Edessä oli selkeät tavoitteet ja niiden tavoittelu katkesi yhteen silmänräpäykseen.  Paraneminen on kuitenkin edennyt hyvin ja paluu harjoitteluun tapahtuu pikkuhiljaa ja tunnustellen. Nyt kun takana on kaksi viikkoa vammasta, voin sanoa että jos paraneminen etenee niin tästä on hyvä jatkaa. Itse olen kokenut hyväksi sen että olen pyrkinyt liikkumaan kivun sallimissa rajoissa heti alusta asti kun lääkäriltä siihen lupa tuli. Lihaksen aikainen aktivointi ja pienet jalottelut oli startti kaikelle toipumiselle. Tämän viikon treeniohjelmassa oli alkuun pari lepopäivää. Tein pientä lihaksen aktivointia, jalot

Viikko sitten jouduin pohtimaan itseäni, valintojani, pysähtymään ajattelemaan...maltanko...jaksanko. Voinko enää koskaan tehdä sitä mitä minä suoraan sanottuna rakastan. Entä jos en voi.  Oikea takareisi revähti viikko sitten lauantaina ja vamman sattuessa luulin että kyse oli vielä paljon vakavammasta. Ensimmäinen ajatus joka mieleeni tuli... pystynköhän enää koskaan juoksemaan. Olen tehnyt itselleni selväksi että se päivä tulee vielä, halusit tai et. Siksi olenkin nauttinut  lenkeistäni jotka olen saanut tehdä ja nauttinut seuraavien päivien tekemättömistäkin. On aika hassua kiihkeästi odottaa huomista joka vie mut juoksemaan.  Jos näin kuitenkin  käy, hyväksyn sen. Juoksu ei ole mulle pakkomielle vaikka niin joku joskus on luullutkin. Se on mulle paljon enemmän. Ei ole kyse vain  treenaamisesta ja kisoissa käynnistä tai  hienoista hetkistä muiden saman henkisten kanssa. Se on mulle vapautta, se vie mut aina johonkin uuteen ja antaa mulle onnen ja  on vaan asia jota halu

Viime viikon lauantai heräili aurinkoisena ja hieman kirpakkana. Kevät esitteli itseään ja tarjosi vapaapäiväläiselle valoa, aavistuksen kesän tuoksuakin, tuuli kävi puiden oksilla ja antoi niihin hieman pohjoisen viileyttä.  Treeniohjelmassa oli alkuun ja loppuun 2km verkat ja väliin 6x2min vedot.  Laskin ajassa treenin kulun ja mietin muuta lauantain päivän ohjelmaa. Teen siis treenin alta pois ja sitten muut hommat. Vähän oli vaikea arvioida vaatetusta ja päädyin shortseihin ja pitkähihaiseen juoksupaitaan. Olin päättänyt tehdä vedot lähellä kotia suoralla asfaltin pätkällä.  Otin kellon latauksesta, musat korviin soimaan ja pikkuvuorohyppelyt hymyillen. Painoin kellon nappia ja treeni lähti käyntiin. Olin kuitenkin ottanut vain muutaman juoksuaskeleen kun huomasin ettei kello käy. Pysähdyin ja räpläilin kellon nappeja, mitään ei tapahtunut.  Vantage M oli ollut mulla reilun kaks vuotta, toiminut aina moitteettomasti. Muistin että olin pudottanut sen pari päi